Vantaan merihistorian loppu

Helsingin edustalle alettiin rakentaa Viaporin merilinnoitusta vuonna 1748. Linnoituksen oli tarkoitus torjua vihollislaivaston hyökkäykset kaupunkiin. 

Rakennustyömaalle tarvittiin sekä työvoimaa että raaka-aineita. Molempia saatiin Helsingin pitäjästä eli nykyisen Vantaan alueelta. Tiilien, raudan, lautojen ja kalkin lisäksi pitäjästä vietiin saarelle ruokaa, olutta, viinaa, rasvaa ja heinää. Kun tuotteiden kysyntä kasvoi, perustettiin pitäjään uusia ruukkeja, tehtaita ja sahoja. Teollistuminen oli alkanut.

Venäjän keisari Aleksanteri I päätti vuonna 1812, että pitäjän maille perustetusta Helsingin kaupungista tehdään Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Helsingin pitäjästä tuli samalla osa pääkaupunkiseutua, joka veti puoleensa lisää teollisuutta, työntekijöitä ja liikenneväyliä. 

Ravinteet kulkeutuvat Itämereen pääasiassa jokiveden mukana. Vantaanjoen vedenlaatua kuvattiin vuonna 1898 näin: 

Se on aivan hajutonta, ja lämpimän sään vallitessa voi sen antaa seistä viikkomääriä sen joutumatta käymistilaan, että tämä vesi ei ainoastaan ole melkoisesti puhtaampaa ja parempaa kuin suurin osa Helsingin kaivoista saatu vesi, vaan myöskin, että sillä on useimmat niistä ominaisuuksista, joita vaaditaan, jotta vettä yleensä voidaan pitää hyvänä.

Vedenlaatu heikkeni 1930-luvun lopulla huomattavasti. Syynä pidettiin asutuksen, teollisuuden ja maatalouden jätevesiä. Jokia käytettiin 1900-luvun alkupuolella luonnon omina viemäreinä, jotka kuljettavat jätteet kätevästi pois kotinurkista. 

Vantaalla jätevesimuistoja kerrotaan muun muassa Tikkurilan silkkitehtaasta. Tehtaan kohdalla jokivedestä saattoi päätellä, minkä väristä kangasta kulloinkin valmistettiin. Toinen muistojen kohde on Havin saippuatehdas Viertolassa:

Tehtaassa työskennelleet vanhempani haisivat aina saippualle, ja aina välillä savupiipusta satoi pesupulveria Viertolan koulun kentälle. Saippuavaahtoa oli myös joessa, jonne meni jätteet, ja sitten kaikki kalat tietysti kuoli.

Pääkaupunki jatkoi kasvamista, joten Helsingin maalaiskunnasta (ent. Helsingin pitäjä, nyk. Vantaa) luovutettiin vuonna 1946 laajoja alueita Helsingin kaupungille. Maalaiskunnan merenranta-alueista menetettiin tällöin Mellunkylä, Puotila, Herttoniemi, Viikin Latokartano, Laajasalo, Vartiosaari, Santahamina ja Tali sekä jo aiemmin taajaväkisen yhdyskunnan aseman saaneet Lauttasaari, Lehtisaari, Huopalahti ja Munkkiniemi. 

Näiden lisäksi luovutettiin sisämaan alueita niin, että Helsingin maalaiskunnan eteläraja noudatti jo suurimmaksi osaksi nykyisen Vantaan etelärajaa. Vuosaaresta tuli osa Helsinkiä vuonna 1966.

Vantaanjoesta todettiin 1960-luvun alkupuolella: 

Jätevesien aiheuttama likaantuminen on huonontanut veden laatua tuntuvasti miltei koko vesistön alueella. Eräitten sivujokien vedenlaatu on vähävetisenä aikana pitkiltä matkoilta huonontunut lähes viemäriveden tasolle. Likaantuminen on kahden viimeisen vuosikymmenen aikana kiihtynyt huomattavasti, eikä merkkejä likaantumisen pysähtymisestä ole havaittavissa.

Huonoimmillaan vedenlaatu olikin 1960- ja 1970-luvuilla. Vuosituhannen vaihteen lähestyessä tajuttiin, ettei olekaan hyvä ajatus tehdä Itämerestä kaatopaikkaa. Vuonna 1980 vedenlaatu oli jo alkanut kehittyä parempaan suuntaan, ja 2020-luvun alussa Vantaanjoen ekologinen tila oli kohentunut tyydyttävälle tasolle.

Vantaan viimeinen pieni kaistale merenrantaa menetettiin vuonna 2009. Tällöin Länsisalmen kaupunginosan eteläkärki, ns. Västerkullan kiila, liitettiin Helsinkiin osana Lounais-Sipoon osakuntaliitosta. Entisestä merenrantapitäjästä oli tullut sisämaakaupunki. 

Yhteys mereen virtaa edelleen Vantaanjokea pitkin. Joki ei ole enää ihmisille kätevin kulkuväylä, mutta kaloille ja muille vesieliöille se on ainoa. Viime vuosina tehtaiden ja myllyjen vanhoja patorakenteita onkin alettu purkaa, jotta taimenet pääsevät kulkemaan kutualueilleen. Samalla rakennetaan oleskelupaikkoja Vantaan alueen asukkaille, jotka viihtyvät veden äärellä tänäkin päivänä.

Lue myös:

Vantaan merihistorian alku