Martinkylän ryijyn kautta ajan säikeisiin – osa 1
Vuonna 1991 Vantaan kaupunginmuseoon lahjoitettiin kokoelmien ensimmäinen ryijy: Martinkylän ryijy vuodelta 1804. Nyt museossa lähdettiin selvittämään ryijyn vaiheita. Mitä kaikkea ryijystä voidaan päätellä?
Oona Rohde tutkii Övre Nybackan seinällä roikkuvaa toisintoa Martinkylän ryijystä. Kuva: Päivi Yli-Karhula, Vantaan kaupunginmuseo
Sisältö
Martinkylän ryijy on paitsi Vantaan kaupunginmuseon vanhin, myös tekstiilinä historiallinen. Ryijyt ovat skandinaavisia, nukallisia kudonnaisia, jotka ovat ajan saatossa muuttuneet niin näöltään kuin käyttötarkoitukseltaan. Ryijyn kantasana on skandinaavinen ry, joka tarkoittaa nukallista peitettä.
Ryijy koostuu loimi- ja kudelangoista sekä nukista ja kudotaan kangaspuissa tai ommellaan valmiille pohjakankaalle. Paksua ja eristävää ryijyä käytettiin esimerkiksi veneessä, reessä ja hevosen loimena. Se on muuttunut hiljalleen lämmittävästä käyttötekstiilistä nykyaikaiseksi sisustustekstiiliksi.
Kun aloin kokoelma-amanuenssin sijaisuudessa kartoittaa Martinkylän ryijyn historiaa, vaikutti kontekstitietoja aluksi olevan niukalti. Ryijyistä voidaan kuitenkin päätellä rutkasti niiden käyttötarkoituksen, valmistustavan, materiaalien, kuvioinnin ja värityksen perusteella.
Ennen 1900-lukua ryijyt kudottiin käyttötekstiileiksi. Konservoinnin yhteydessä otettu kuva vanhasta ryijystä vuodelta 1991. Kuva: Leena Haleyi, Vantaan kaupunginmuseo.
Kahden ryijyn tarinaa
Ensitöikseni selvitin ryijyn omistushistoriaa. Martinkylän ryijyn lahjoitti museolle Axel Holmberg huhtikuussa 1991. Holmberg oli ostanut ryijyn 1927 Martinkylän Smedsin tilalta sisarusten Carl Alfred (1873–1933) ja Olga Hedvig (1866–1941) Winqvistin huutokaupasta. Smedsin tila oli yksi Vantaan alueen suurtiloista, jonka alaisuudessa toimi ja asui tilallisten lisäksi joukko työntekijöitä.
Ruudulliseen ryijyyn on kudottu nimikirjaimet ”M.C.” ja ”C.R.”. Nimikirjainten alkuperää on haettu Smedsin tilan omistajista ja asukkaista Helsingin pitäjän rippikirjoista, toistaiseksi tuloksetta.
Ryijyihin kudotut nimikirjaimet tarkoittavat ryijyn kutojan nimiä tai silloin, kun kyseessä on vihkiryijy, morsiusparin nimikirjaimia. Martinkylän ryijy vaikuttaakin olevan kapio eli myötäjäisiksi kudottu ryijy. Kutoja on siis voinut olla morsian, joka on sommitellut ryijyyn oman ja sulhasensa nimen alkukirjaimet.
Ryijy oli haluttu ja arvostettu häälahja, jonka päälle vihkipari saattoi asettua vihkitoimituksen ajaksi. Ryijyllä myös ilmaistiin talon varakkuutta ja tätä myötä naimakaupan kannattavuutta. Arvotekstiili kulki sitten suvussa perintönä, mahdollisesti myös Martinkylän ryijyn tapauksessa. Vuosiluku 1804 on ehkä parin vihkivuosi. Yleensä ryijyistä löytyvä vuosiluku viittaa sen kutomisvuoteen.
Nimikirjainten pisteet on sijoitettu erikoisesti kirjainten yläreunaan. Myös kaksoispistettä on käytetty. Ammattikutojat eivät signeeranneet töitään. Kuva: Leena Haley, Vantaan kaupunginmuseo.
Perinne saa jatkumoa
Martinkylän ryijy oli 1990-luvun alussa esillä Vantaan kaupunginmuseon näyttelyssä, jossa käsityöyhdistys Vantaan kutojat ry:n jäsenet laittoivat sen merkille. Jo melko hapertunut ryijy oli silminnähden huonokuntoinen. Syntyi ajatus kopion valmistamisesta.
Ryijyn tiimoilta oltiin yhteydessä Museovirastoon, jossa laadittiin tarkka mallipiirustus vanhan ryijyn kuviopuolesta. Materiaalit Vantaan kutojat tilasivat Suomen Käsityön Ystäviltä: loimeksi pellavalankaa, välikuteeksi pellavaa ja villaa sekä nukaksi alkuperäisen ryijyn väristä villaa. Myös materiaalit vastasivat 1800-luvun esikuvaa.
Ryijyn kudontatekniikka kangaspuissa ei ole mullistunut 1800-luvulta tähän päivään. Kun Suomessa vaurastuttiin 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, kangaspuut alkoivat yleistyä talonpoikaisissa kodeissa. Tuvat suurenivat ja kangaspuut levenivät.
Aiempaa suuremmilla kangaspuilla oli mahdollista kutoa ryijy yhtenä, leveänä kappaleena. Tämä helpotti kuviopinnan rakentamista, sillä kuvioita ei tarvinnut kohdistaa keskisaumalla. Yksilevyisenä, suurena työnä Martinkylän ryijy onkin varsinainen taidonnäyte. Pelkästään sen käsittelyyn tarvitaan museolla useampi työntekijä.
Pääsin lukemaan ryijypäiväkirjaa, jota Vantaan kutojat pitivät toisinnon valmistuksesta. Siitä ilmenee kunkin kutojan osuudet ja työtunnit. Jotta käsialasta tuli tasaista, valmisti sama kutoja pohjan, nukittaa saivat muutkin. Martinkylän ryijyn valmistukseen kului kaikkiaan 240 tuntia. Ylijäämälangoista kudottiin vielä toinenkin uusinnos, joka komeilee Vantaan kutojien Kankurilan seinällä.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo
Kirjoittaja
Oona Rohde
Vantaan kaupunginmuseon projektityöntekijä
Lue lisää Martinkylän ryijystä:
Lähteet
Designmuseo, Ahonen-Kolu, M., Svinhufvud, L., Viljanen, E., Träskelin, R., & Kokkonen, J. (2009). Ryijy!: The Finnish ryijy-rug. Designmuseo.
Hako, J. (1991). Helsingin pitäjä: 1992. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys : Vantaan kaupunginmuseo. s. 92-93.
Sirelius, U. T. (1924). Suomen ryijyt.
Suomen käsityön museo & Kolu, M. (2007). Ryijy esillä: Ryijyt Suomen käsityön museon kokoelmissa. Suomen käsityön museo.
Tuomas Sopasen kokoelma., Jämsén, K., Melaranta, H., & Willberg, L. (2008). Ryijy elää: Suomalaisia ryijyjä 1778-2008. Varkauden taidemuseo.
Vantaan kutojat ry:n kunniapuheenjohtaja Liisa Mäkisen haastattelussa 22.5.2024 saadut tiedot.
