Anni on Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi, joka viestii museoasioista monilla eri kanavilla.
Koputatko puuta, syljetkö olan yli?
Ihmisillä on ollut onneen ja epäonneen liittyviä tapoja ja uskomuksia esihistorian hämäristä saakka. Ehkä ihmisten on aina ollut vaikeaa sietää epävarmuutta? Siksi sattumaa on yritetty ymmärtää ja hallita.
Kuva: Pekka J. Heiskanen, Vantaan kaupunginmuseo
Sisältö
Suomessa yleisin onneen liittyvä uskomus on nykyään se, että perjantai 13. päivä on epäonnen päivä. Länsimaissa numeroa 13 ja päivistä perjantaita on pidetty epäonnisina pitkään, mutta yhdeksi epäonnen symboliksi ne on yhdistetty 1800-luvulla. Suomessa uskomus on yleistynyt vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen amerikkalaisen populaarikulttuurin avustuksella. Joka vuosi ainakin yksi perjantai osuu 13. päivälle. Tänä vuonna epäonnen perjantaita on kolme, mikä on suurin mahdollinen määrä. Monet eivät halua tehdä epäonnen päivänä sellaisia asioita, joiden onnistuminen on tärkeää.
Varmuuden vuoksi
Ihmisillä on monia keinoja varmistaa, että tärkeä suoritus onnistuisi. Toiset pyytävät apua korkeammilta voimilta, toiset käyttävät onnen amuletteja. Hyvää tuuria tavoitellaan, tai ainakin yritetään saada huono onni pysymään poissa. Toisille onnea tuovat tavat ovat leikkiä, toisille totta.
Maailman yleisin onnea turvaava ele on puun koputtaminen. Suomessakin maalaamatonta puuta tai omaa otsaa eli “puupäätä” on ollut tapana koputtaa 1900-luvulta lähtien. Tapa on levinnyt tänne muualta Euroopasta osittain elokuvien ja sarjakuvien kautta. Ele tehdään silloin kun ääneen toivotaan, että jokin asia menisi hyvin tai hyvä onni jatkuisi. Jos koputuksen jättää tekemättä, saattaa seurueessa tulla vaivaantunut tunnelma. Ehkä joku toinen suorittaa eleen puolestasi.
Harva pysähtyy miettimään, voiko puun koputtaminen oikeasti vaikuttaa onnen säilymiseen. Eleen puuttuminen kuitenkin aiheuttaa jollain tavalla epävarman olon. Suurin osa onneen liittyvistä tavoista lienee samanlaisia. Niitä on ollut tapana tehdä, varmuuden vuoksi.
Kateellisten naapureiden uhka
Vantaan alueella eri aikoina asuneiden ihmisten ajatuksia onnesta ja epäonnesta löytyy kirjallisista lähteistä, haastattelujen äänitallenteista sekä arkeologisista esinelöydöistä. Monien ajatusten ja tapojen taustalla näkyy kuvitelma siitä, että maailmassa olisi hyvää onnea rajallinen määrä. Jotta oma onni lisääntyisi, piti onnea saada pois joltain toiselta.
Useimmat pelkäsivät kateellisia naapureita ja pahaa silmää vielä 1900-luvun alkupuolella. Joka kylässä oli joku henkilö, jota muut pitivät pahantahtoisena. Uskottiin, että joku saattaisi katsoa “pahalla silmällä” ja siitä aiheutuisi harmia. Huonoa onnea oli kuitenkin mahdollista tuottaa muille myös vahingossa.
Bertaksen tilan palkittua lehmää ei museon tietojen mukaan ole noiduttu lypsämättömäksi. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo
Hakkilassa asui 1800-luvulla eräs venäläisen kenraalin tytär, jota sanottiin venäläisneidiksi. Hän oli ystävällinen ihminen ja muun muassa opetti seudun lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Kerran hän kulki laitumen ohi ja sanoi pojalle, joka oli lehmiä paimentamassa: “Tuo lehmä varmaan lypsää hyvin, kun sillä on niin isot utareet.” Illalla lehmästä ei tullut tippaakaan maitoa. Emäntä kysyi pojalta, oliko joku katsonut lehmää tai sanonut siitä jotain. Poika kertoi venäläisneidin sanoista. Emäntä vaihtoi ylleen puhtaan huivin ja esiliinan ja lähti tapaamaan neitiä. Neiti oli kovin pahoillaan, sillä hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Emäntä selitti, että tuollaisilla sanoilla voi olla ikäviä seurauksia siitä huolimatta. Neiti pyysi anteeksi, ja sen jälkeen lehmä lypsi taas normaalisti.
Jos emäntä olisi ollut paikalla, kun neiti kehui lehmää, hän olisi voinut sanoa: “Skit på din tunga!” (~ paskaa kieleesi). Toinen vanha konsti oli heittää tuhkaa ja kekäleitä pahantahtoisen henkilön perään. Yleispätevä ja kansainvälisesti tunnettu pahantorjuntakeino olisi myös ollut sylkeminen vasemman olkapään yli, mieluiten kolme kertaa. Puun koputtamisesta emäntä ei vielä ollut kuullutkaan.
