Kummitusten aikaan

Blogi Museon muruja

Asiasanat

Kulttuuri

Kekri, pyhäinpäivä vai halloween? Yhteistä kaikille on vainajien huomioiminen. Halloween tunnetaan kummitusten karnevaalina, kun taas pyhäinpäivänä hiljennytään muistamaan edesmenneitä. Molempien juuret ovat sadonkorjuun päättymisen ja vuoden vaihtumisen juhlassa. Suomen alueella tällaista juhlaa on nimitetty kekriksi.

Pyhäinpäivän tunnelmaa Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla.
Kuva: Antti Yrjönen, Vantaan kaupunginmuseo.

Sisältö

Kekri oli muinoin uudenvuoden aatto, jota vietettiin loka-marraskuun vaihteessa. Seuraava vuosi ei kuitenkaan alkanut seuraavana päivänä, vaan välissä oli jakoaika. Sillä tasattiin ajanlaskussa 365 vuorokauden mittaisen aurinkovuoden ja noin 354 vuorokauden mittaisen kuuvuoden eli 12 kuunkierron ero.

Kahden vuoden välissä elettiin vaarallisia aikoja. Raja tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä oli silloin ohut, joten vainajien henget pääsivät elävien joukkoon. Sadonkorjuun päätteeksi juhlaruokaa ja -juomaa kuitenkin riitti niin oman talon väelle kuin edesmenneille esi-isille. 

Elävien ja kuolleiden maailmat pidettiin kekrinä erillään niin, että ensimmäinen saunavuoro oli vainajille. Kun talon väki siirtyi saunaan, vainajat pääsivät tupaan herkuttelemaan heitä varten katettuun pöytään. Saunan jälkeen elävät pääsivät vuorostaan syömään ja vainajat poistuivat tyytyväisinä. 

Vanha sauna Johansin tilalla Koivuhaassa, kuvausaikaa ei tiedetä.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo. 

Enemmän huolta herättivät levottomat vainajat tai kummitukset. Niitä yritettiin karkottaa nauriista koverrettujen lyhtyjen ja kokkojen avulla. Oli myös monia konsteja, joilla kummittelua voitiin ehkäistä ennalta, silloin kun vainaja poistui tästä maailmasta tuonpuoleiseen. 

Helsingin pitäjässä pelättiin kummittelua 1800-luvulla 

Kertomusten ja uskomusten mukaan vainajat alkoivat kummitella yleensä silloin, jos olivat eläessään kokeneet vääryyttä tai kuolemaan liittyi jotain epätavallista. Kuolemansa jälkeen rauhattomia olivat varsinkin ne, joita ei ollut haudattu siunattuun maahan. Kuolleet saattoivat jäädä vaeltelemaan elävien joukkoon myös siksi, etteivät tajunneet kuolleensa. 

Helsingin pitäjässä (nyk. Vantaa) yritettiin 1800-luvulla estää kummittelua erilaisilla toimenpiteillä. Vainaja piti tietysti valmistaa hautaan huolellisesti. Ruumis pestiin ja miehiltä ajettiin parta. Vainajan jalkoihin sidottiin viisilehtinen apila, joka esti kulkemista. Virsikirjan sivu arkussa suojasi rauhattomuudelta ja kirouksilta. Kun ruumiin varusti sukilla, lapasilla ja nenäliinalla, se ei palannut valittamaan, että käsiä tai jalkoja palelee. 

Kaksoisvalotettu kuva eli kaksi eri otosta päällekkäin yhdessä kuvassa näyttää aavemaiselta. Kuva on peräisin 1920–1930-luvulta.
Kuva: Knut Åberg, Vantaan kaupunginmuseo.

Jos vainaja oli toivonut jotain mukaansa arkkuun, piti toivetta noudattaa. Muuten tämä ei saanut rauhaa. Edesmenneen mielihaluja saatettiin myös arvailla. Juoppo sai arkkuun pontikkapullon, jottei se alkaisi etsiä ryyppyä elävien parista. Ahneen henkilön kummittelun voi estää laittamalla ruumisarkkuun rahaa. 

Vainajan mahdolliselle kotiinpaluureitille tehtiin myös maagisia esteitä. Kun ruumisarkku oli kannettu talosta ulos, potkittiin kumoon tuolit, joiden päällä se oli ollut. Kun hautajaissaatto oli hävinnyt näkyvistä, laitettiin luuta poikittain porstuaan ja tien yli viritettiin ohut lanka. Joku hautajaissaattueesta otti mukaansa polttopuun vainajan kotoa ja heitti sen metsään matkalla hautuumaalle. Jos vainaja aikoi palata kotiin, se ei päässyt klapin kohdalta enää eteenpäin.  

Sureva nainen Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla vuonna 1921.
Kuva: Knut Åberg, Vantaan kaupunginmuseo. 

Ruumisvaunun kuljettaja puolestaan ajoi hautuumaalle mahdollisimman hankalaa reittiä, ja koko hautajaissaattue seurasi perässä. Saattue mutkitteli kiertoteitä, peltojen poikki ja palasi välillä jopa takaisin päin, jottei vainaja löytäisi enää kotiin. Kirkkomaalta pois ajettiin sen sijaan kilpaa, koska vainajan haamu saattoi asettua takimmaiseen rekeen. Kukaan ei halunnut olla viimeinen. 

Mitä teen, jos kohtaan kummituksen? 

Kaikista varotoimista huolimatta kummittelua ei pystynyt täysin estämään. Kuolemansa jälkeen kummittelivat ihmiset, joilla oli jäänyt asioita kesken. Joku saattoi tulla paljastamaan, minne oli piilottanut rahoja tai arvoesineitä. Onnettomuuden uhri halusi kertoa omaisilleen, mitä oli tapahtunut. Jotakuta vaivasivat suorittamatta jääneet velvollisuudet. 

Helsingin pitäjässä tiedettiin myös, miten kummituksiin piti suhtautua. Omaisistaan huolta kantavia esi-isiä ei tarvinnut pelätä eikä niille saanut olla epäkohtelias. Sen sijaan levottomille vainajille oli lupa karjua, jos halusi. 

Korson kansakoulun oppilaita ja opettaja Väinö Peltonen ryhmäkuvassa 1910-luvulla. Kuvaan oli 1900-luvun alkupuolella tapana merkitä ristillä henkilöt, jotka olivat kuolleet. Tapa saattoi liittyä kummittelun estämiseen, vainajan siunaamiseen tai hyvästelyyn.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo. 
 

Jos kummitus koputtaa pyhäinpäivän tienoilla ikkunaasi, kannattaa muistaa nämä vanhan ajan vantaalaisten neuvot. Puhu kummitukselle yhteen purtujen hampaiden välistä ja selvitä, mitä se tahtoo. Älä kuitenkaan kysy ”Mitä tahdot?” vaan ”Mitä asiaa sinulla on?” Ensimmäiseen kysymykseen vainaja voi vastata: ”Sinut.”  

Lähteenä on käytetty Åke Laurénin kirjoittamaa kirjaa Bondens liv i det gamla Helsinge.  

Avainsanat

Museot